Oikean silmukan lumo

Kaisan kommentista tulin huomanneeksi, että tätä nykyä pistän menemään lähinnä sileää pintaneuletta. Ja oikein onnellisena, vieläpä.

Siihen on syynsä. Luen paljon, yritän vähän oppia uuttakin, ja keskittymistäni tukee simppelimmänpuoleinen kutimointi. Toisaalta lapsi haluaa usein seuraa, ja hänen touhutessaan voin joskus samalla neuloa - jotain yksinkertaista.

Pukeudun monokromaattisesti, asustan kuin sirkuksesta karannut.

Joku yksinkertaisessa kyllä viehättääkin. Käyttöön tuntuvat tulevan selkeälinjaisimmat työt ja yksinkertaisimmat pinnat.

Niin että aloitin sukat, perussukat tietenkin. Lupasin itselleni, että kesälomalla väkerrän eeppisimmät Cookie A:t, joita milloinkaan on Cookie A maailmalle ohjeistanut. Sitä odotellessa päätin haastaa itseni neulomalla tiimalasikantapään. (Teinkin jo yhden. Se vaatii hieman harjoitusta. Ennen kaikkea sellaista silmukoiden puikoilla pysymiseen tähtäävää harjoitusta.)

6 kommenttia:

  1. Minullakin on selvästi yksinkertaisten neuleiden kausi meneillään, eikä isot kaaviot ja vaikeat pintaneuleet tai uudet tekniikat houkuta ollenkaan. Ehkä sitten joskus kun lapset ovat isompia palaan taas pitsihuiveihin ja kaaviosukkiin, mutta nyt on hyvä näin. Haaveilen myös että joskus opettelen kehräämään, mutta pienten lasten kanssa se olisi todennäköisesti itsetuhoista... :)

    VastaaPoista
  2. Yksinkertainen on niin kaunista! Ja sen lisäksi tosiaan juuri sellaiseen hetkeen sopivaa, johon kuuluu myös pieniä lapsia.

    Olisipa varmasti ihanaa osata kehrätä! Olen myös pohtinut asiaa joskus.

    Oma sitten-joskus -unelmani on kangaspuilla kutominen. Tiedän, ettei pitäisi työntää haaveita sitten-joskus -luokkaan, mutta nyt kyseessä on tiukka priorisointi: kyllä minä varmasti löytäisin aikaa kutomiselle, mutta se aika olisi pois lapsen kanssa olemisesta. Niinpä olen ihan tyytyväinen sitten-joskus -tilanteeseen :)

    VastaaPoista
  3. Niin paljon kuin tykkäänkin tehdä palmikoita ja pitsejä, aina vaan rakastan posottaa sileää. Siinä on jotain. Ja kuulemma lapsen kanssa voi tulla joskus niitä keskeytyksiä, niin simppeli on senkin puolesta kätevämpää. Selkeimmän näköisistä tekeleistä useimmiten tulee täälläkin niitä pidetyimpiä. Kaikkein paras hattukin on valkea peruspipo – tai onhan siinä ihan joustinta reunassa! Väsään tällä hetkellä ikuisuusmaatuskalapasia, joille on ominaista valmistua työstyessään nopeasti, mutta joita ei kuitenkaan juuri koskaan voi ottaa esille, koska tilanne ei salli kaavion pälyilyä.

    Ps. En ole päässyt Boxystäsi yli. Joka päivä mietin, miten se on kiva. Tämä lienee merkki, että oma on tehtävä.

    VastaaPoista
  4. Tässä oletkin hyvin pohjustanut sen kysymyksen, jota neulomisestasi lukiessani olen pariinkin otteeseen miettinyt: Miten onnistuu lukeminen ja neulominen yhtä aikaa? Siis kuka kääntää sivua? Millä kädellä pidät kirjaa auki? Ihanko todella vain neulot asioita, joita ei tarvitse koskaan katsahtaakaan?

    Omat kokeiluni tällä saralla rajoittuvat äänikirjoihin. Joskus yritin lukea blogeja ja neuloa yhtä aikaa, mutta ei kosketusnäytönkään alaspäin hivuttaminen onnistunut tarpeeksi jouhevasti neulonnan lomassa.

    Tästä syystä itse pidän neuleista, joissa jokin pitää mielenkiintoa yllä, vaikkei kaavioihin täydykään hirttäytyä. Lyhennetyt kerrokset, ne ovat hyviä. Helppo palmikkoneulekin menee. Pitsireunaisen huivin juuri neuloin mummolleni, ja se alkoi olla jo liian vaikea: bussissa neuloessa silmukat tipahtelevat herkästi, eikä puoliso katso hyvällä, kun keskustelu tyssää joka kolmas minuutti hiljaisuuteen, jota halkoovain kuiskaus: "Yks, kaks, kolme .. miten tää nyt menee."

    Mutta siis se kysymys. Miten se käytännössä tapahtuu, se kirjan lukeminen kutimet kädessä?

    VastaaPoista
  5. Armoton spämmäys meneillään! Sinut on haastettu Blogigallupiin!

    VastaaPoista
  6. Snna k, noin juuri! Sileässä on jokin flow-tila kätkettynä, siitä tulee onnelliseksi ja rauhoittuu. Erästä lempparibloggaajani lainatakseni - the freshmaker, toden totta! Minullakin lempparipipo on ihan pelkkää sileää neuletta, ja se on ihana.

    Se, että tilanne ei salli kaavion pälyilyä, on ainakin täällä lähinnä status quo. Onneksi ei niin edes harmita :D

    Ja suurkiitos ihanimmasta haasteesta!

    Riimi, oih ja voih, tästä voisin kirjoittaa melkein oman postauksen. Ehkä kirjoitankin? Lyhyt vastaus tähän: en ihan muista, miten siinä niin kävi, mutta yhtäkkiä huomasin pystyväni lukemaan ja neulomaan aika vaivatta - silmähän ei seuraa luettaessakaan riviä kovin tarkasti, joten neuleeseen katsahtaminen ei kauheasti katkaise lukemista, ainakaan hyvänä päivänä.

    Blogit eivät sentään ehkä onnistuisi, käden joutuisi irrottamaan neuleesta aivan turhan usein. Kirjan aukeaman kanssa ei tarvitse sivua niin usein kääntää. Mulla on sellainen teline, jolla kirja pysyy auki, mutta hätätilassa virittelen kaukosäätimiä sun muita pitämään kirjaa aloillaan. Se on muuten hankalaa, mutta itsepäisyys palkitaan!

    Kokemuksesi pitsistä vaikuttavat kovin tutuilta! Pitsit ja palmikot olen luokitellut telkkarineuleiksi: voin katsoa samalla jotain, mieluiten penkkiurheilua, mutten ehkä keskustella kauheasti. Myös äänikirjat käyvät niihin hommiin hyvin.

    VastaaPoista