Iltapäivää

Olen joskus lukenut muiden kutimointiblogeista, että on ollut neulemojo hukassa, ja miettinyt, että eikös se ole sama kuin hukkaisi vaikka keuhkonsa tai jotain, että yhtäkkiä ei oikein happi kulje ja raskasta on hengittää.

Sitten tietenkin koin saman itse - niin käy aina, kun näin syvällisesti jotain ihmettelee.

Raskaan kevään alkaessa helpottaa kävi niin, etten millään jaksanut laittaa puikkoa ristiin. Käynnissä on vielä tavallista hankalampi työ, sellainen jossa on kovasti muotoilua (ja ihan näin meidän kesken, sellainen ohje, joka vaatisi käytettävyysasiantuntijan rakastavaa mutta tiukkaa huolenpitoa, että voikin olla vaikeasti kirjoitettu, kyllä nyt taas osaa arvostaa selkeitä ohjeita) ... ja ... jotenkin. Lähdin jopa Englantiin, jossa puikot pysyivät matkalaukussa koko reissun enkä edes yrittänyt metsästää lankakauppaa. (Näin jälkikäteen kysyisinkin itseltäni, että mitä helvettiä, nainen.)

No, onneksi on blogeja. Olen katsellut muiden tekemiä juttuja, ohjeita ja sen sellaisia. Esimerkiksi tämä Liisan ohje on selvästi ihan minua varten kirjoitettu ja pisti vauhtia puikkoihin - ensin pitää saada nykyinen työ alta pois ennen kuin voi aloittaa uutta. Vanha lankaviidakon sääntö.

Iso merkitys oli myös kutimointipussilla, jollaisen löysin vihdoin. Vihdoin.

Olen ajatellut, että hyvällä kutimointilaukulla (tai -pussukalla) on muutamia olennaisia ominaisuuksia: 1) siinä on tukeva kangas, josta puikot eivät tule läpi (muutoin junassa huomaa, että yksi puikko on katkennut pakoyrityksensä aikana ja toiseen on samassa rytäkässä takertunut  ketsuppia, jos kohta on täysin epäselvää, miten siinä voi olla ketsuppia, sillä todellakaan tapana ei ole kanniskella ketsuppia laukussa); 2) siinä on POHJA, jotta laukun voi avata ja sinne voi katsoa (sen sijaan, että työntäisi kätensä sukkamaisen mustan aukon uumeniin ja toivoisi parasta); 3) se on niin iso, että sinne mahtuu tekeillä olevan villapaidan lisäksi lisäprojekti ja kaikki tarvittava lanka (eikä pelkkää sukankärkeä); 4) sen reunaa voi taittaa niin, että sen saa kätevästi käsilaukkuun ja toisaalta kutimointitilanteessa reunan saa taiteiltua matalammaksi niin, että lankakerät pyörivät pussin sisällä sievästi kuin porsaat karsinassa ja 5) se näyttää hyvältä.

Niin että kun toverin kanssa osuin kirpputorille, kylläpä vain oli hauskaa huomata, että joku rouva oli Marimekon kankaista ommellut juuri kaipaamiani pusseja 17 euron sopuhintaan. Tässä se nyt on:


Hurraa!

6 kommenttia:

  1. Kiva kassi! Auttaiskohan tuommoinen minuakin jälleen neulomaan? Ei tosiaankaan oikein nappaa mutta toisaalta se on kyllä jokakesäinen olotila josta en niin enää huolestu.

    VastaaPoista
  2. Kiitos! On se kyllä! En suoranaisesti lupaa, että se palauttaa neulemojon, mutta itseäni kyllä virkisti.

    Minua tämä kuiva kausi huolestutti - neulon kesätoppeja, ja niiden olisi syytä valmistua vähän äkkiä, että pääsevät joskus käyttöönkin :D

    VastaaPoista
  3. On se kyllä hyvin kaunis kassi!

    VastaaPoista
  4. Kiitos! Kyllä se jotenkin aateloi tämän harrastuksen! Ja juuri kun kuvitellut, että pitäisi itse opetella ompelemaan. Huh. Onneksi ei tarvinnut.

    VastaaPoista
  5. Mäkin luulin että neulemojon kadottaminen on jotain mitä tapahtuu vain muille ihmisille, ehkä jossain galakseissa far, far away... Vaan kassi on parahultainen ja hieno!

    VastaaPoista
  6. Kävi sittemmin ilmi, että neulemojo ei kadonnut pitkäksi aikaa. Nyt vaivaa kauhea ... startiittiko se nyt on. Onneksi on tätä potkupalloa niin voin hyvällä syyllä kuluttaa penkkiä.

    Toivottavasti pysyy jatkossa kaukana, kaukaisessa galaksissa, tämä neulemojon ryöstänyt henki!

    Ja kiitos, on se kyllä eri näppärä! Olen päivä päivältä tyytyväisempi!

    VastaaPoista